Näin hankkiudut eroon innostuksen riippakivistä

Innostuminen on moottori, ihan kaikkeen. Harmi vain, että mukanamme on myös kivireki. Kivireen vetäminen perässä syö moottorin tehoa ja vaimentaa suotta käyttökelpoista intoa - matka jää tyngäksi tai vähintäänkin se hidastaa vauhtia. Hö, sanon minä! Eiköhän hankkiuduta eroon näistä riippakivistä tietoisesti, taistelemalla?

Muutama viikko takaperin Positiivarien Ajatusten Aamiaisessa oli ajatelma, joka meni kutakuinkin näin: "Maailmassa riittää innostuneita - harmi vain, että suurin osa heistä on lapsia". Niin totta! Uskon, että olemme kaikki olleet innostujia ainakin lapsena. Sitten matkaa kuljettuamme on tullut epäonnistumisia, ikäviä muistoja, on alettu epäilemään omaa osaamista tai ehkä ulkoapäin on tullut ikäviä kommentteja tai vähättelyä. Siinä niitä sitten alkaa olla, riippakiviä, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän.

Tässähän niitä.

Mutta taistoon! Nämä kivet joutavat nimittäin jorpakkoon.

Minä heitän edellä lueteltuja riippakiviä jorpakkoon seuraavilla tavoilla. Ikävät kommentit. Niitä kuulee aina silloin tällöin, mutta todellakaan en niitä kuuntele. Eli toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Lehteen painetut kommentit on kinkkisempiä, mutta nekin on siedettävä, kun on leikkiin lähtenyt. Niitä en jää miettimään, enkä todellakaan lue toiseen kertaan. Vähättelijöiden seuraa pyrin välttelemään. En siis vie itseäni sinne, missä ne majailevat. Negatiiviset ihmiset kokevat saman kohtalon. Epäonnistumisia ajattelen välttämättöminä, ehkä jopa suotavina. Niillähän minä nimittäin opin. Pyrin aina yrittämään uudelleen, mutta vain eri tavalla, eri reittiä. Muutenhan se olisi aivan typerää. Lyödä nyt päätä seinään samalla tavalla, kun tapojakin voi vaihdella. :)

Ulkoisesti tulevat riippakivet eivät tuota kamalasti lisäkuormaa kivirekeeni, mutta sisäinen tuloväylä onkin pahempi. Ehdottomasti pahin "kiven heittäjäni" on oma sisäinen vähättelijäni. Paha pirulainen, mutta senkin saan jo talttumaan suhteellisen hyvin. Esimerkiksi blogin kirjoittamisesta käytiin sisäisen vähättelijäni (v) kanssa tämän suuntainen "keskustelu":

v: "Siis alat kirjoittaa blogia? Hahaha."

S: "Jep ja se on jo päätetty. Piste. Ole hiljaa."

v: "Mistä säkin muka kirjoittaisit?"

S: "On mulla asiaa ja mä uskon et myös kuulijoita. Tai sit kirjoitan bittiavaruudelle ja sekin on ok."

v: "Ei sulla ole aikaa, höhlä."

S: "Kaikelle, mikä tulee sydämestä on aikaa. Oliko muuta?"

v: "Ethän sä osaa kirjoittaa. Sä sait äikästäkin c:n."

S: "No, en olekaan pitämässä oikeinkirjoituksen blogia. Ja pilkun viilaajat voivat tulla siedättymään blogiini. Heh." 

Sisäinen vähättelijäni huutelee aika ajoin vieläkin korvaani, mutta en välitä. Sitähän tämä kivireen keventäminen on. Tietoista taistelua, periksiantamatonta ja määrätietoista. Ja jos meinaa pysyä innostuneena, on taisteltava 24/7.

Tässäpä Teille siis oivallus numero yksi innostuksen valjastamiseen: 
Älä anna minkään pienen ja mitättömän riippakiven hillitä innostustasi. Taistele! Sillä mitä tehokkaampi moottori, sen todennäköisemmin sillä pääsee perille.