Kerron yhden salaisuuden, jos et kerro kenellekään

Paljastan yhden salaisuuden heti näin alkuun. Minulla lähti nimittäin taas kerran innostus vähän lapasesta. Huolimatta siitä, että tässä koko ajan yritän kertoa, miten sitä innostusta pitäisi hienosti ohjailla. Ja nyt kun pääsin tunnustamisen autuaalle tielle, niin paljastan saman tien toisenkin salaisuuden. Aina ei kannata ohjailla innostusta, vaan antaa vain mennä. Se on nimittäin aika hauskaa.

Kaikki sai alkunsa siitä, kun olin viime viikonlopusta alkaen muutaman päivän sairaana. Pari päivää kurkkukipuilua, yksi sitkuttelupäivä töissä ja lopulta yksi kuumepäivä. Joka tapauksessa normaaliin menoon verrattuna olin ollut neljä päivää lähes tekemättä mitään. Jos olisin ollut oikein kunnolla kipeä, olisi akkukin ollut varmasti tyhjä, mutta nyt tämä pikku sairastelu oikeastaan vain viritti minut ylilatautuneeksi. *Räjähtämisvaara*

Kuumeettoman päivän jälkeen päätin lähteä kevyelle lenkille, ihan kävellen. Pelaan mielummin varman päälle sairauksien jälkeisen urheilun kanssa, kun otan riskiä, että lepo jatkuu pidempään. Eli ylös, ulos ja kävelylle mars.

En päässyt ovelta pitkälle, kun huomasin jo hymyileväni. Olipas ihanaa kävellä, liikkua, edetä. Liikunnan iloa tehosti vielä kaunis sää ja hyvä musiikki. Tässä vaiheessa käsijarru ei todellakaan ollut enää päällä ja huomasin, että otin välillä ilohyppyjä. Tiedättekö, askel - askel - askel - tittidi - askel - askel - askel - tittidi. Eikä se minua oikeastaan haitannut, en pitänyt sitä erityisen nolona. Jos joku näki, niin sehän varmasti luuli, että teen jotain "koordinaatioliikkeitä". (joo joo)

No, pahenihan se tuosta vielä. Kun radiosta alkoi kuulua Village People:n YMCA niin olisi ollut parempi olla keskellä metsää. No, en ollut. Tähän käsijarruttomaan kävelylenkkiin ja biisiin taisi liittyä joku nuoruuden takauma, vai vastaava, koska aloin oikeasti tehdä niitä käsiliikkeitä. Kyllä, tein käsillä tyylikkäästi:

Pahoittelut niille, jotka tätä päätöntä menoa todisti. Onneksi Laukaa on aika pieni paikka ja reitin varrella on vain noin 500 metrin pätkä vilkaampaa autotietä. Ja sillä pätkällä tuli vain niitä ilohypähdyksiä. Nämä YMCA käsiliikkeet tulivat vasta kotitiellä ja todistajia ei tiettävästi ole. Tiettävästi, ainakaan itse en nähnyt muita.

Eikä olis haitannut, vaikka joku olisikin nähnyt. Oli nimittäin sen verran kivaa ja vapauttavaa, etten kadu keulimista. Aika mukava tunne, kun antoi vain mennä - nautti ja teki sitä, mitä juuri sillä hetkellä teki mieli tehdä. Kannattaa ehdottomasti kokeilla jossain syrjäisellä sivutiellä tai yleisemmälläkin paikalla, jos on saman tyylinen kuin minä: ei nolostu pienistä ja osaa tarpeen tullen nauraa itselleen.

Käsijarruttoman kävelyretken innoittamana salainen oivallus (saa kertoa vain parhaalle kaverilleen):
Anna innostuksen joskus vaan viedä. Hulluttele ja tee jotain sellaista, joka yllättää itsesikin.